day off - Donostia-San Sebastian, Basque Country (Spain)

Review: The Brian Jonestown Massacre - Aufheben

The common theme running through reviews of "Aufheben" is that it's the best BJM album since "...And This Is Our Music". I'm not here to argue that point, as I'm mildly obsessed with this record- but here's to hoping that those who have written that statement have HEARD the records that the BJM has released in the past ten years, as there is some incredible music contained within those grooves that I feel has been under appreciated. Have a listen to tracks such as "God Is My Girlfriend", "Feel It", "Dropping Bombs On The White House", "Monkey Powder", and "Our Time", just to name a few of the stunners that Anton Newcombe has dropped during this period.

Back to "Aufheben"; the album starts with the mood setting "Panic In Babylon", which is incredibly effective in creating a vibe for the album. While many voices cry that the album as an art form is dead, Anton and the BJM have completely blown that theory into smithereens the moment that "Panic" dissipates into the second track, "Viholliseni maalla". The transition between these two tracks is downright staggering, not to mention the fact that at this moment as a listener I'm transported to album hypnosis. You know the condition- when an incredible record is far more than a collection of songs but stands as a WHOLE collection that sustains interest and commands repeated listening of the entire record. While many of my favorite BJM tracks of the last 8 years have been rhythm oriented (such as the incredible "Feel It"), "Aufheben" is where the rhythms meet melodies that are some of the most beautiful and haunting I've ever heard.

Take the melodies in "Viholliseni maalla" (thanks to google translate we know this is Finnish for "the enemy of my country"); I have no idea what the lyrics are or what language and it really doesn't even matter. Over a beautiful motorik groove, peppered with lush organ and guitar, the exotic lead vocal melody is punctuated with an almost subliminal vocal harmony for a sound that worms through the brain, music as drug. The translated title makes me think about the fact that we are hearing something beautiful but can't necessarily interpret what the message of the words is. Reminds me about how I feel the so-called enemy's of somebody's country are just trying to be heard and understood throughout a world in which too many people have given up listening.

With "Viholliseni maalla" still ringing in our heads, "Gaz Hilarant" comes next and takes a 60's garage rock sound and filters the sound through the gauze of the future, and in many ways continues the theme I personally hear in this album (and I could be way off base), which I interpret loosely as "try to listen deeply and you might understand, don't give up." "Illuminomi" comes next and the melodic sense continues on the beautifully haunting tip, although now we know Anton is the lead singer and the words are in English, but they are just as difficult to understand as the previous ones.

Carrying on the tradition of "classic" BJM (in my opinion, Anton wrote THE greatest songs of the 1990's, and his writing spurt c1995-2000 is the modern equal to Bob Dylan 1963-1966) comes "I Want To Hold Your Other Hand" and "Clouds Are Lies"; very 'traditional" songs (seemingly after the downright futuristic sounds of the previous tracks) but no less creative and unique. Once again, the melodic sense which carries through the vocal and guitar parts are the type of things that make me such a fanatic of music; it's music in the form of the greatest drug.

I could easily write about every song on the album (they are ALL excellent, with especially high marks given to "Stairway To The Best party In The Universe" and "Seven Kinds Of Wonderful"), but this review is already far too wordy for my taste. Being as this site is geared towards the record collector, I'll also mention that the gatefold cover and double colored vinyl (itself a VERY high quality pressing) is *the* way to enjoy this masterpiece.

"Viholliseni Maalla" (ripped from vinyl)

-Derek See

Posted by Derek See at 7:09 AM
BRIAN JONESTOWN MASSACRE

Aufheben
A Recordings
Olen mieluusti möläyttänyt aina mahdollisuuden tullen, että parasta Brian Jonestown Massacressa on yhtyeen logo. Nyt olen hiukan hämilläni siitä, kuinka hyvin viihdyn Aufheben-albumin parissa.

Panic In Babylon olisi täydellinen avausraita mille tahansa psykedeeliselle rocklevylle. Se askeltaa kutakuinkin Primal Screamin Shoot Speed Kill Light -merkkiteoksen tavoin, mutta tyystin vailla vaaraa ja uhkaa. Nätin ja näppärän, motorisella rytmillä jatkavan Viholliseni maalla -kappaleen laulaa Eliza Karmasalo – ilmeisesti suomeksi. Kolmantena kuultavalla Gaz Hilarantilla vaivutaan kohti narkoosia ja kaikista langoista kiinni pitävä Anton Newcombe mutisee jotain, mistä ei saa selvää.

Kaliforniassa syntynyt, mutta Berliiniin pesiytynyt Anton Newcombe on ottanut elämäntehtäväkseen veistellä pastisseja musiikkihistorian toteemipaaluista. Ne eivät tietenkään olla vallankumouksellisia kuten esikuvansa, mutta pirun kiva niitä on kuunnella. Tällä kertaa päällimmäisenä kelluu mukavan lenseä tunnelma ja musiikin mausteet on laivattu samasta suunnasta mistä monet niitä hakivat 1960-luvulla “pelkästä” popista ja rockista tarpeeksi saatuaan. Tietenkin itämaiset vaikutteet sopivat tällaiseen touhuun kuin nakutettu. Newcombella on hyvä maku.

Anton Newcomben tapauksessa mistään uudesta tai edes minkäänlaisesta uudistumisesta puhuminen tuntuu huiputukselta. Sanotaan kuitenkin, että kertakaikkisen herttainen Face Down On The Moon menisi täydestä Dungenin levyllä. Ja että on kiva huomata, että Newcombe pystyy tekemään sameaa mutta tarkkanäköistä musiikkia myös selvin päin.

Soundi uteli Anton Newcomben kuulumisia keväisestä Berliinistä.

Miksi muutit Berliiniin?

– Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että Saksa on vihoviimeinen maa käyttäytymään Stasin tai natsien tavoin suojellessaan ihmisten vapautta terroristeilta. Sen painottaminen on hyvin tärkeää. Se tuntuu hyvin paljon George Orwellin 1984:lta, vaikka tiedän, että se on myös Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma.

– Olen nauttinut ajastani Saksassa. Berliinissä saan olla rauhassa. Koska voin luoda missä tahansa, enkä tarvitse jatkuvaa vipinää tai hyväksyntää, täällä kokemani vapauden tunne on korvaamaton.

Oletko törmännyt saksalaisen kulttuuriin kummallisiin piirteisiin?

– Berliini on kansainvälinen kaupunki, joten en kovin paljon. Pidän kaupungin tyylistä. Kokemus on ollut superpositiivinen. Vaikka en voi äänestää, tuntuu siltä, että Berliini edustaa näkemyksiäni sataprosenttisesti. Kun vertaan sitä Yhdysvaltoihin, niin... Ilmapiiri Yhdysvalloissa on sellainen, että jos et ole Goldman Sachsissa tai muussa rahoitusbisneksessä tai sodanlietsoja tai äärioikeistolainen kristitty, niin saat suksia vittuun. Se on hävettävää.

– Yhdysvalloissa ihmisillä ei ole mitään käsitystä vapautensa todellisista rajoista eikä kulttuurinsa mahdollisuuksista. Vain alle kahdeksalla prosentilla populaatiosta on passi tai halu käyttää sellaista. Mitä muuta he tietävät maailmasta kuin sen, minkä näkevät televisiosta? Eivät yhtään mitään.

Kuuluuko Aufheben-albumilla Neu!:n, Canin, Tangerine Dreamin ja muiden saksalaisten 1970-luvun yhtyeiden vaikutus?

– Vähän. Toisaalta olen pitänyt kyseisistä artisteista jo vuosikaudet.

– Parasta niin kutsutussa krautrockissa on se, että sen tekijät pyrkivät parhaansa mukaan hylkäämään heitä ympäröivän kultuurin ja luomaan omansa. Koetan parhaani mukaan matkia kyseistä henkeä.

Lopetit alkoholin juomisen ja huumeiden käytön joitakin vuosia sitten. Onko se vaikuttanut taiteeseesi?

– Luultavasti. Kun juot tai pössyttelet koko ajan, tai teet mitä tahansa muuta sellaista, siitä tulee ennen pitkää normaalitila, johon mukaudut. Viina ja huumeet voivat toimia sosiaalisena voiteluaineena, joten niissä on toinenkin puolensa. Minulle kaikkein tärkeintä on kuitenkin taiteen tekeminen, joten keskityn siihen.

Teksti: TERO ALANKO

(Soundi 5/12)

  TERO ALANKO

  SOUNDIN LUKIJAT

  SINUN ARVOSTELUSI
Home /
Lokaal /
3voor12 Groningen /
Recensies /
2012 /
juni /
Volle bak op het podium met The Brian Jonestown Massacre

Volle bak op het podium met The Brian Jonestown Massacre

Veel bandleden, veel gitaren, veel nummers

Tekst: Nargiza Mamadazimova Foto's Harold Zijp
15 juni 2012

: Brian Jonestown Massacre - Vera; © Harold Zijp

The Brian Jonestown Massacre is een beruchte en in zekere zin legendarische band in de neo-psychedelia en underground scene. Vanaf het ontstaan in het begin van de jaren negentig was het een komen en gaan van de bandleden. Alleen zanger Anton Newcombe bleef al die tijd een vast lid. Toch hebben ze het voor elkaar gekregen om dertien albums uit te brengen. Het meest recente Aufheben dateert uit mei van dit jaar.

: Vera; © Harold Zijp

In het voorprogramma van The Brian Jonestown Massacre staat de IJslandse shoegaze/psychedelica band The Third Sound. Deze band heeft geluk: ondanks dat het een vroege dinsdagavond is, zijn er al redelijk wat mensen aanwezig, meer dan bij een andere 'gewone' avond. De muziek die deze band speelt heeft elementen van shoegaze, maar ook een beetje van klinische new wave. De zang klinkt loom en koudbloedig, zoals je het eerder van een Scandinavische band verwacht, maar de gitaarriffs zijn lekker pakkend. De zanger zit ook in de shoegaze band Singapore Sling, waar Anton Newcombe vaker muzikanten voor collaboraties uithaalt.
Dan komt de hoofdact van vanavond op. Het is een volle bak op het podium; een stuk of acht bandleden, plus hun eigen geluidsman die gedurende het hele concert, achterin in een hoekje gitaren stemt. De band heeft zijn handen vol aan gitaren. Tijdens ieder nummer zijn er een stuk of vier in actie en soms moet zelfs de toetsenist met een akoestische gitaar bijspringen. Toch is de meest interessante verschijning de 'tambourine-man' in een vissersmutsje: Joel Gion. Gewapend met een paar maraca's en af en toe een tamboerijn, neemt hij de flamboyante positie in het midden van de podium met een nonchalante en quasi-verveelde houding. Af en toe zingt hij een stukje, maar het blijft vooral bij verveeld en 'arrogant' kijken.
Leadzanger Anton Newcombe blijft de hele tijd aan de linker zijkant staan. Met zijn gezicht naar de band toe, heeft hij weinig interactie met het publiek. De drummer is vooral met drummen bezig: enthousiast en lekker agressief. De enige die het niet al te serieus lijkt te nemen is een van de gitaristen: Frankie 'Teardrop' Emerson. Als een meisje in het publiek met gebaren om een glimlach vraagt, doet hij dat graag en welgemeend. De gitarist naast hem lijkt meer oog te hebben voor zijn effectpedaaltjes en wil niet gestoord worden.
De hele set klinkt upbeat en veel van de bezoekers bewegen mee met de muziek. De gelijkenis met The Dandy Warhols (de band waarmee TBMJ een “history” deelt) is er zeker, het zit voornamelijk in de manier waarop Anton Newcombe de akkoorden op zijn gitaar speelt. Er zijn nog wel een paar knipoogjes naar The Dandy Warhols, zoals een glimmende sticker van de band op de achterkant van Matt Hollywood's gitaar. Nog zo'n grappig moment: tijdens het zingen van een 'Pa-pa-pa'– bridge, zingt Frankie Emerson een 'Ooh-ooh-ooh' erbij die verdacht veel op die uit Bohemian like You lijkt. Dat is echter niet nieuw, TBJM heeft vaker samples van bijvoorbeeld The Dandy Warholes gebruikt.
The Brian Jonestown Massacre speelt lang -iets minder dan twee uur- en zonder toegift. Er worden geen echte hits gespeeld, maar het publiek geniet aanzienlijk. Er wordt ook gezegd dat het nieuwe album een van hun meest samenhangende albums is en dat het ook op hun vroegere werk lijkt. Mogelijk ligt dat aan Matt Hollywood's terugkeer in 2009, na elf jaar afwezigheid. Het concert in Vera is in ieder geval geslaagd en maakt nieuwsgierig naar de volgende stap van de band.